Positiiviset stereotypiat?

Vaikeus olla latinalaisamerikkalainen nainen Jennifer Lópezin aikakaudella.

 

 

Latinalaisamerikkalaisen sivilisaation ja kulttuurien kurssilla, jota pidän Otaniemen Teknillisessä Korkeakoulussa, olin selittämässä oppilailleni syitä heidän käsityksilleen ja ennen muuta stereotypioilleen latinalaisamerikkalaisista, kun eräs heistä keskeytti harmistuneena: ”Ei sinun pitäisi sanoa, että meillä on teistä stereotypioita. Mehän sanomme positiivisia asioita: latinalaisamerikkalaiset naiset ovat erittäin kauniita, hyviä kokkaamaan ja tanssimaan salsaa.”

 

Miten selittää jollekulle, joka vilpittömästi uskoo olevansa kohtelias, että en ole opiskellut seitsemää vuotta yliopistossa tunteakseni itseni tyytyväiseksi, kun minua pidetään kauniina naisena (hepä eivät ole nähneet minua herätessäni aamulla), hyvänä salsan tanssijana (kysykääpäs salsanopettajani mielipidettä – hän on muuten suomalainen) tai erinomaisena kokkina (sivumennen sanottuna: en tee koskaan ruokaa. Mieheni ja vanhin tyttäreni rakastavat ruoanlaittoa, minä inhoan sitä).

 

Tällaisia stereotypioita, joita kutsun ”hyväntahtoisiksi”, on vilisemällä. Niitä viljelevän henkilön tarkoitus ei ole loukata ulkomaalaista vaan päinvastoin, ylistää tätä.

 

Niinpä me latinalaisamerikkalaiset löydämme itsemme tilanteista kuten se nuori kolumbialainen vaihto-oppilasmies, jolle hänen saapumispäivänään osoitettiin kokonainen lasten jalkapallojoukkue valmennettavaksi. Hänen oli vaikea selittää (ei kielitaito-ongelmien vuoksi), ettei hän osannut jalkapalloa eikä myöskään piitannut siitä tuon taivaallista. Ai mitä?! Eivätkö kaikki latinalaisamerikkalaiset osaakaan pelata jalkapalloa? Harmi, jos pahoitan mielenne, mutta näin ei todellakaan ole.

 

Latinalaisamerikkalaisille naisille tilanne on varsin erityinen näinä aikoina, koska kaikesta päätellen he ovat muodissa. Jennifer Lópezit, Salma Hayekit ja Shakirat tunkeutuvat kaikkialle Eurooppaan luoden latinalaisamerikkalaisesta naisesta tietynlaisen käsityksen, jolla ei välttämättä ole mitään yhteyttä todellisuuteen. Stereotypian suurin ongelma (hyvästä tarkoituksesta huolimatta) onkin se, että se yleistää ja yksinkertaistaa asioita.

 

Tätä yksinkertaistamista kohtaa joka tasolla, alkaen mummelista, joka vilpittömästi pyytää saada koskettaa hiuksiamme metrossa (kuinka sanoa hänelle ei?) aina koulun opettajaan, joka ”selittää” oppilailleen, että uusi latinalaisamerikkalainen oppilas on hyvin sosiaalinen ja kova puhumaan, koska ”hänet on kasvatettu pitämään päämääränään aviomiehen pyydystämistä”, ja että häntä pitää ymmärtää.

 

Kuten kaikki stereotypiat nämäkin syntyvät tietämättömyydestä. Kullakin kulttuurilla on tapansa suhtautua tilaan, ruumiiseen, etäisyyteen. Ei voi kieltää, että me latinalaisamerikkalaiset kaikesta päätellen pelkäämme fyysistä kontaktia ja ruumiimme paljastamista vähemmän. Toisaalta on totta, että ulkomuoto on meille hyvin tärkeätä. Kuitenkin nämä piirteet, kun ne ymmärretään huonosti ja tulkitaan väärin, sulkevat meidät rooliin, jota emme halua. Meihin professionaalisiin naisiin nämä stereotypiat vaikuttavat enemmän, koska koemme jatkuvasti olevamme taistelukentällä, jolla meidän pitää kaksinverroin pyrkiä todistamaan kykymme ja ansaitsemaan kunnioitusta.

 

Niinpä, mikäli pukeudumme huolitellusti ja meikkaamme, teemme sen, koska meidät on kasvatettu houkuttelemaan miehiä. Jos hyvästelemme lapsemme suukolla koulun portilla, meistä tulee omistavia äitejä (puhumattakaan pilkasta, jonka kohteeksi lapsemme joutuvat kaveriensa taholta). Jos hyväilemme miehemme kättä, olemme naisia, jotka haluavat seksiä koko ajan, tai jos valmistamme hänelle hänen lempiruokaansa, olemme tottuneita alistuneisuuteen.

 

Se, ettemme vastaa stereotypiaa, ei auta myöskään. Tämän koki todeksi se lahjakas venezuelalainen dramaturgi, jolle sanottiin ”et näytä yhtään venezuelalaiselta”, vain koska hänellä ei ole miss universumin mittoja. Eikö tämän sanoneelle todellakaan juolahtanut mieleen, että hänen kommenttinsa voi olla suorastaan loukkaava? Ei, kuten ei myöskään sille nuorelle naiselle, joka puhuttuaan kaksi tuntia kanssani, sanoi: ”En tiennyt, että Latinalaisessa Amerikassa on feministejä”. Puhumattakaan siitä, että meille sanotaan esimerkiksi, että ”myös minun poikani meni naimisiin puertoricolaisen kanssa.” Myös? Mutta minähän olen perulainen! Mitä tapahtuisi, jos Argentiinassa joku sanoisi suomalaiselle, että ”minunkin puolisoni on saksalainen”. Pahinta on, kun meidän oletetaan tutustuvan tähän puertoricolaiseen, koska meillä on niin paljon yhteistä. Useimmissa tapauksissa meillä ei ole kyseisen henkilön kanssa mitään yhteistä, jota ei tunnuta ymmärtävän: ”Mutta kun te molemmat olette lattarinaisia!” Kyllä, kaikkialla maailmassa on erilaisia ihmisiä, vai ovatko kaikki suomalaiset muka ystäviä keskenään?

 

Ja tällä taistelukentällä meidän on uhmattava sellaisia hyväätarkoittavia kommentteja kuten

-         kylläpä sinua onnistaa, kun sinun ei tarvitse mennä rannalle ruskettuaksesi

-         olet latinalaisamerikkalainen etkä osaa keittää?! (liitettynä täydellisen ällistyneeseen ilmeeseen)

-         onpas hyvä, että osaat käyttää tietokonetta

-         sinulle synntykset ovat varmaan helppoja, kun siellä teilläpäin kaikilla naisilla on niin paljon lapsia

-         oppivatko naisetkin sinun maassasi ajamaan autoa?

 

Näiden edessä koemme itsemme aseettomiksi, tietämättä pitäisikö kiittää vai kysyä: ”Mitä oikeastaan halusitkaan sanoa?”

 

Onko positiivisia stereotypioita todellakin olemassa? Minun mielestäni ne kaikki ovat negatiivisia, mutta avoimen rasistisia stereotypioita on helppo vastustaa. Hyväätarkoittavat stereotypiat ovat vaarallisempia, koska emme tiedä kuinka suhtautua niihin. Kuinka reagoida aggressiivisesti johonkuhun, joka (vaikkakin tietämättömänä) yrittää olla mukava? Ymmärtääkseni on kaksi mahdollisuutta. Ensimmäinen on ”erilaisten” piirteiden kätkeminen, kuten on tehnyt se espanjan opettaja, joka pukeutuu housuihin vain mennessään opettamaan siitä lähtien kun naispuolinen kollega sanoi hänelle: ”Näyttääpäs minihame sinun päälläsi hyvältä – siksi sinulla on niin paljon oppilaita!” Minä valitsen toisen vaihtoehdon, huumorilla vastaamisen. Joten joka kerta, kun joku kommentoi meikkiäni, vastaan, että ”isoisoäitini kuului Amazonin viidakon intiaaniheimoon, joka jo vuosisatoja on maalannut kasvonsa sotimaan lähtiessään, joten olkaa hyvä ja antakaa minun käyttää sotamaalaustani.” Kuten sanoin, taistelukentällähän tässä ollaan.

 

©Safe Creative